maanantai, kesäkuu 30, 2003
Taju kankaalla
Muutaman viikon sisään on televisiosta tullut pari kolme sellaista leffaa, jotka olen nuorena poikana teatterissa nähnyt. Tämä on johtanut siihen, että olen miettinyt elokuvateatterikokemusteni historiaa. Mieleeni on muistunut yllättävän paljon sellaisia ö-luokan leffoja, jotka olisi silkasta mielenkiinnosta hauskaa nähdä uudestaan.
Ensimmäisen kerran olen käynyt elokuvateatterissa 70-luvun loppupuoliskolla Ruotsissa. En ole varma vuodesta enkä elokuvasta, mutta käsittääkseni isäni vei minut katsomaan joko jotain Johnny Weissmüllerin Tarzania tai Peppi Pitkätossua. En usko kovin montaa muuta elokuvaa tuolloin teatterissa katsoneeni. Luultavasti pari muuta Tarzan- ja Peppi-leffaa..
Jostain syystä noihin aikoihin sekä Gislawedin että Raahen elokuvateattereissa tuntui aina pyörivän vanhoja Tarzan leffoja. Tuntuu oudolta, että joka sunnuntai saattoi halutessaan mennä katsomaan neljäkymmentä vuotta vanhaa elokuvaa. Eli jatkoin Weissmüllerfanina vielä pari vuotta. Pitkälle tämä johtui siitä, että ne pari kertaa isäni kanssa elokuvissa olivat ainoita oikeasti hyviä yhteisiä hetkiä.
Raahen elokuvateatteri Bio Huvimylly on nykymittapuulla iso teatteri, jossa on permannon lisäksi parvi. Penkit olivat puisia ja päällystetty vihreällä kokolattiamattoa muistuttavalla "pehmusteella". Muistankin serkkuni Markon (joka kirjoittaa aika-ajoin Kasaan) tuoneen naposteltavien lisäksi mukanaan tyynyn.
80-luvun alussa Bio Huvimyllyn ohjelmisto koostui pääasiassa jo mainituista Tarzaneista, James Bond- ja Pekka ja Pätkä-leffoista. Tällainen mielikuva minulla on.
En muista vuosia, en järjestystä, enkä useimmiten sitäkään olinko teatterissa yksin. Tiedän käyneeni elokuvissa usein Markon kanssa. Jos muistan oikein, hänen kanssaan olen käynyt katsomassa ainakin Bud Spencer ja Terence Hill hirvityksen Mutaa kuonoon, sanoi virtahepo, ainakin Poliisiopisto 2 (mahdollisesti muitakin osia), juuri televisiosta tulleen Bruce Willisin ja Kim Basingerin tähdittämän Sokkotreffit (noihin aikoihin Willisin Konnankoukkuja kahdelle pyöri televisiossa ja taisi hänellä olla levytyskin listoilla keikkumassa). Nämä nousivat mieleen lähinnä sen vuoksi, että melkein hävettää myöntää, että olen nähnyt nämä teatterissa.
Sitten päästäänkin SciFi/fantasia osastolle. Tähtiensota tuli televisiosta joskus 80-luvun puolivälin tienoilla ja minä tuijotin elokuvan läpi huolimatta siitä seikasta, että televisiomme oli rikki: Kuva oli epämääräistä hailakkaa harmaata ja kuvaa siivutti tiheät vaakaviivat. Onneksi sellaisesta ei tarvinnut teatterissa kärsiä. Ainoa alkuperäisen Star Wars-trilogian osa, jonka olen aikoinani nähnyt Bio Huvimyllyssä oli Jedin Paluu. Taisin käydä katsomassa sen Jussin kanssa. Yhdessä kävimme katsomassa myöskin Blues Brothersin jollain uusintakierroksella. Tiedän ettei se ainakaan SciFiä ole, mutta on niillä jotain yhteistä: molemmissa näyttelee Carrie Fisher.
Tuohon aikaan teatterissa pyöri leffoja, joilla ei tänä päivänä olisi mitään toivoa päästä teatterilevitykseen. Pari tuollaista "helmeä" tulee mieleen: Krull (jossa näkyy olevan yllättäviä näyttelijöitä) ja Spacehunter: Adventures in the Forbidden Zone (muistaakseni suomeksi Avaruussoturi, leffassa mukana Molly Ringwald). Kävin katsomassa lähes kaikki Raaheen saapuneet SciFileffat, jos vain ikäraja salli.
Eräs hienoimmista kokemuksista oli elokuvakerhon yläasteen auditoriossa esittämä Tron. Sen outo sininen hohde ja alkukantaiset tietokone-efektit kolahtivat minuun kovaa.
Muutama muukin elokuva aiheutti erityisesti lievän pyörryttävän euforian kun poistuin elokuvateatterista: Ghostbusters, Howard the Duck (aiheutti ihastuksen Lea Thompsoniin), Paluu tulevaisuuteen (jossa jälleen mukana Lea Thompson).
80-luvun puolivälin jälkeen en juuri pystynyt katsomaan samalla kritiikittömällä innostuksella elokuvia, mikä on tietysti normaalia kasvamista. Seuraavilta vuosilta on jäänyt mieleen kaikkein voimakkaimmin elokuvakerhon näytäntönä Huvimyllyssä esitetty Blue Velvet - Sinisempi oli yö. Teatteri oli niin täynnä, että permannon käytävillä istui ihmisiä. Ehkä oudoin - ja tietyllä tavalla ymmärrettäväkin yleisön reaktio oli kohdassa, jossa Isabella Rossellini ilmestyy alastomana ja pahoinpideltynä Kyle MacLachlanin pihalle. Suurin osa yleisöstä nauroi. Minua ei naurattanut. Elokuva vaikutti unimaailmaani varmaan parin viikon ajan. Eikä se tunnari tahtonut millään lähteä päästä.
Pitää vielä mainita ensimmäinen surroundkokemus. Kävin serkkutytön kanssa katsomassa Helsingissä Stephen King filmatisoinnin Uinu, uinu lemmikkini. Elokuva oli kehno, mutta äänet ihastuttivat minua.
On jännä huomata, että Top 20-listallani olevista elokuvista olen nähnyt teatterissa vain kolme. Tähän on syynä se, että nykyään katson useimmat elokuvat kotona, vaikka kokemus onkin niin paljon pienempi. Pystyn kuitenkin nauttimaan elokuvista usein enemmän kotona. Teatterissa äänenvoimakkuus on lähes poikkeuksetta liian kova ja yleisön seassa on aina joku idiootti puhumassa kännykkään. Niinpä käynkin elokuvissa enää ehkä neljä viisi kertaa vuodessa.
Leave your response