perjantai, kesäkuu 25, 2004
G-piste ja muuta
Onpas mukavaa, kun on kunnolla toimiva kone käytössä. Taistelin usean päivän ajan käyttöjärjestelmästä toiseen siirtymisen kanssa, mutta nyt vaikuttaa lupaavalta.
Viikko sitten kävimme J:n kanssa katsomassa G3-konsertin Helsingin jäähallissa. Se oli mukava kokemus. Hra Fripp soitti noin kolme varttia avaruusmusiikkia lavan vasemmalla reunalla.. takana.. varjoissa. Arvatkaa vain oliko meidän istumapaikkamee ensimmäisessä rivissä äärivasemmalla lavakalustoröykkiön edessä, basso PA:n kohdalla. Frippistä emme alun aikana nähneet vilaustakaan.
Robertin jälkeen oli vuorossa Stevie Vai. Hän asettui lavalle tuulettimen eteen. Nauroin lähes koko tunnin. Mies soitti loistavasti, mutta oli kuin hän olisi jäänyt pysyvästi elämään 80-luvun hevivideoon. Näytti siltä kuin hän olisi koko keikan ajan kiitänyt kahtasataa avoautolla.
Vain kohdalla on hieman liioiteltua puhua bändistä, koska kyseessä ei ole bändi: he ovat ammattimainen stunttiryhmä. Tarjolla oli sirkustemppuja ja huimaa nopeutta. Kun neljä kieli-instrumentistia (Vai, Billy Sheehan, Tony MacAlpine ja Dave Weiner) seisoo rivissä lavan edustalla ja soittaa unisonossa 1000 nuottia per minuutti, ollaan sillä rajalla voidaanko puhua bändin ja biisin kaltaisilla termeillä. Mutta tätä ei pidä käsittää valituksena. Minä nautin suuresti ja kaivoin kotiin päästyäni kaappiin hyljätystä muovikassista 1990 ostamani Passion and Warfare kasetin. Eikä siinä vielä kaikki. Minä kuuntelinkin sen ja päätin, että tämähän pitää hankkia cd-levynä.
Väliajan jälkeen oli vuorossa Joe Satriani. Hänen tuotantonsa on minulle vieraampaa, mutta pidin aikalailla kuulemastani. Bändi oli selkeästi soittanut pidempään yhdessä ja yleisö otti heidät lämpimästi vastaan. Fripp kävi soittamassa hieman avaruusromua johonkin Satrianin biisiin ja se toimi varsin hienosti. Sitten olikin G3:n vuoro.
Satrianin rytmiryhmän tukemana kaikki kolme kitaristia sapuivat lavalle ja soittivat neljä biisiä. Ensimmäinen oli käsittääkseni Satrianin tuotos, toinen Vain Murder, kolmas King Crimsonin Red (itsestään selvä valinta, vaikkakin erikoinen siinä mielessä, ettei se alunperin sisällä varsinaista kitarasooloa.. tämä versio sisälsi ja vielä alkuun ja loppuun soitetun pätkän In the Court of the Crimson Kingiä) ja enljäs Neil Youngin Rockin' in the Free World (johon Fripp soitti mielestäni yhden illan parhaista sooloista).
Kaiken kaikkiaan mukava kokemus, vaikka illan lopulla oli jo ähky siitä nuottien määrästä. Onneksi J:n autostereot eivät toimineet.
Muutamat treenit olemme Close to the Edgeä soittaneet. No, pätkää väliltä 3:00-8:00 min. Olen saanut hieman kiinni stemmalaulusta ja komppaus kulkee melko hyvin. Teos vaatii kyllä keskittymistä, mutta se ei tunnu aivan niin vaikealta kuin olen aina ajatellut. Tietysti meidän soitantamme on hyvinkin pelkistettyä verrattuna alkuperäiseen, mutta tässä etsitäänkin biisin olennaisimpia aineksia. Niitä krumeluureja ehti katsella myöhemminkin.
Pitänee lopetella ja siivota hieman keittiötä. Kerttu on kauppareissulla ja Kutri nukkuu joten pääsen rauhassa tiskaamaan (täyttämään koneen, jos rehellisiä ollaan). Juhannuksen vietto tapahtuu tänä vuonna täällä kotioloissa ja varsin rauhallisesti. Rahat ovat sopivasti loppu, mikä tarkoittaa sitä, ettei tarvitse huomenna kärsiä krapulasta.
Eli hyvää juhannusta kaikille.
Hey, let's be careful out there.
